En ole ensimmäisiä ihmisiä, jonka koira on saanut pistämään sormen suuhun.
Täysin ymmällään luontokappaleesta ja sen kanssa elämisestä olemisesta.
Koulukuntia on jos jonkinlaisia, mutta mä kerron omat kokemukseni näistä tähänastisista kokeiluistani.
En asiantuntijana, vaan pelkkänä koiran omistajana.
Omia havaintojani ja tulkintojani.
Eli siis sain koiran hankittua Espanjasta rescuena. Mielestäni ajatus oli upea, että voin auttaa koiraa ottamalla sen hylätyn yksilön. Kaunis ajatus mielestäni.
Hankin koiran n. 15 vuotta sen jälkeen tai jotain yli 12 vuotta enivei kun v. 98 piti lapsuudenkodin koira lopettaa.
Olin jo oikeastaan unohtanut mikä vaiva koirasta tulee, mikä huolehtiminen ja niin edelleen.
En pahalla sano, sillä oma koirani on tällä hetkellä se rakkaimpani jota en pystyisi jättämään enkä karkuunkaan päästämään.
Se on se oma rakkain nyt, vaikka karvaa saa pari kolme kertaa viikossa imuroida nurkista, riippuen milloin karvanlähtöaika on.
Vaikka joudun aamulla, iltapäivällä ja illalla sen ulkona käyttämään, välillä ratkomaan sen sosiaalisia ongelmia toisten koirien kanssa ja miettimään, millä tavalla seuraavalla kerralla käsittelen vastaavat tilanteet jotka herättävät tässä epävarmuutta ja voimakasta pelkoaggressiota joitakin koiria kohtaan.
Lomien ajaksi joudun pohtimaan, minne tämän laitan hoitoon, jos tulee matka kauemmaksi.
Tämä kun on energinen pakkaus eikä mikään haasteeton.
Kaveri suositteli heti positiivista kouluttamista ehdottomana vaihtoehtona koulutusmetodiksi.
Siispä etsin kouluttajia eri paikoista, pentukurssit ja koirakoulut.
Mulla ei kuitenkaan ollut pitkään aikaan täyttä varmuutta tämän kanssa, jännäsin ja pelkäsin joitakin tilanteita sen kanssa kuten kynsien leikkuu ja harjaaminen sekä takkujen selvittäminen.
Tämähän näykki mua varsin herkästi alkuun, jos kynsiä leikkaamaan aloin.
Jossain vaiheessa sitten kun kävimme pari erilaista kurssia, yhteensä 10 kertaa muistaakseni eräässä koirakoulussa, edistymistä tapahtui mutta lähinnä vain kurssilla se oppi käyttäytymään hyvin ja veti esimerkillisesti monet tilanteet.
Silti se epävarmuus tässä kiusasi.
En tajunnut, että se voisi vaatia enemmän aikaa, kuukausia ja jopa vuodenkin että koira oppii lopulta uudet mallit.
Koirani rotu on cockerspanieli, joten se on sellainen herkkäluonteisempi rotu, ei kestä kiusaamista eikä härnäämistä eikä kovia otteita. Sen oon tosiaankin huomannut.
Kaverin suosituksesta otin osaa ja yhteyttä erilaisempaan koirakouluttajaan tms. henkilöön, jolla ei ole varsinaisesti mitään muuta kuin itse opittu malli metodina joka perustuu johtajuusteoriaan.
Pyysin tämän ihmisen sitten luokseni ja ihailin toisaalta hänen taitojaan tulkita koiraa ja saada sen alistumaan. Ei siinä mitään. Häntä tämä tottelikin kyllä hyvin eikä niskuroinut vastaan.
Ajattelin että vaikuttaa järkeenkäyvältä touhulta.
Vaati silti aikaa totutella niitä juttuja ja sulattaa tietoa sen jälkeen kun en oo tällaisia oppeja joutunut juuri aiemmin miettimään. Toisaalta sanoisin että toimiviakin teorioita oli, mutta loppupeleissä en tiedä pidemmällä aikavälillä, toimiiko teoriat ja oppiiko koira mitään. Ajattelin laittaa testiin.
Melkein reilun vuoden verran näitä oppeja sovelsin enkä ihan suoraan niitä aina varmaan sillä tavalla kun tämä ihminen opettaa.
Viimeinen tikki näitä johtajuus- ja alistamisteorioita oli sitten tilanne, kuinka hoidetaan se ettei koira murise luun tai muun herkkuluunsa päälle.
Koirani oli ottanut pöydältä "omin luvin" vielä muovikääreessä olevan herkkuluun. Funtsin että se pitäisi saada siltä pois. Ja oli yömyöhä.
Tiesin, että se ei hevillä luovuta sitä. Jouduin käyttämään vähän kättä pidempää, että saisin sen siltä.
Koiraparka joutui varsinaiseen koettelemukseen enkä tajunnut miten iso juttu oli kyseessä sille.
Se oli erittäin äreä ja vihainen, ei suostunut suosiolla antaa pois luuta. Siirsin parvekepöytää niin että saan sen haltuuni, jolloin ilmeisesti pöydän jalka osui koiraan ja se vinkaisi. Ei ollut tarkoitus toki satuttaa koiraa, vaan pöydän jalalla saada luu kiinni otteeseeni.
Koira juoksi sitten sisälle ja nappasi toisen herkkuluun mennessään vieden sen petiinsä.
En tajunnut että saan sen pelkäämään toiminnallani ja karsin koko ajan luottamusta siltä kohtaani.
Vasta sitten kun aloin netistä googlettaen etsimään ohjeita miten pitäisi toimia, tuli jotenkin niin valtava suru ja katumus, että otin väkisin sen herkun siltä kun mun olisi päinvastoin pitänyt sen luottamusta vahvistaa.
Menin ja otin kämmenelleni vähän ruokaa, kutsuin koiraa ja se tuli, häntä alkaen heilua.
Syötin sitä kädestä ja hieroimme sovintoa, joka syntyikin hetkessä. Rapsutin ja halasin.
Siitä eteenpäin päätin, etten halua satuttaa koiran mieltä enkä etenkään koiraa.
Ymmärsin sanalla sanoen siitä hetkestä, että positiivinen vahvistaminen on erittäin upea silta omistajan ja koiran välillä.
En halua käyttää enää metodeja, jotka alistavat koiraa. Haluan vahvistaa sen luottamusta positiivisella vahvistamisella kohtaani.
Tämä toinen metodi oli todellakin kummallinen, että koiralta pitäisi ottaa luu väkisin vaikka se sitä puolustaa ja rähjää vastaan. Mistään muualta en moista teoriaa löytänyt, että koiraa pitäisi näin kohdella. Edes kauhisteltu Cesar Millan ei kyseistä teoriaa opeta!
Näin itse kerran tv-sarjan pätkän jossa se kertoi koiran vierellä ollen tämän syödessä jotain lihaa tai lihaista luuta, että koiran pitää luottaa omistajaansa ja havainnoillisti kertomaansa mm. ottamalla luun päästä kiinnikin. En nähnyt mitään alistamista tilanteessa.
Eräs vaihtoehto opettaa koiraa luottamaan omistajaansa ettei tämä aio pölliä sen ruokaa, on juuri olla lähellä ja vieressä, kun koira syö.
Seuraavana päivänä kun tuo herkkuluuepisodi meillä tapahtui, hain luun parvekkeelta ja otin muovin päältä pois sekä tarjosin sen koiralle pyytäen sitä istumaan. Näin koira sai herkkunsa pitää, vaikka se murisikin ja vahti sitä, olin sitä kohtaan neutraali ja sehän tuli vierelleni sitä kaluamaan.
Pisti todella miettimään, mistä moinen metodi oikeasti voi tulla, että koiralta pitäisi riistää sen herkku pois. Vaikka se sen päälle murisiskin, ei se niin vakavaa ole koska ei kyseessä ole vihamurina saati muukaan pelko. Se vain kertoo sen, että tämä on mun ja puolustaa luutansa.
Siitä ei pidä vihastua missään tapauksessa.
Halusin tämän kertoa teille sen vuoksi, koska tämä oli käännekohta sille, että haluan jatkossa muuttaa toimintatapojani ja koulutustapaani, koska tähän koiraan toimii ihan hyvin myös positiivinen ehdollistaminen, ja jopa parantaa varmasti meidänkin välejä huomattavasti enemmän kuin sille muriseminen saati äriseminen sekä yllyttäminen rähinään sekä pelkoon.
Jatkossa siis haluan käyttää konsteja, jotka vahvistavat suhdettamme ehdottomasti.
Koska koirani on mulle rakas. :)
Näin kerran tuossa kesällä kävellessäni koiran kanssa lähikauppaan, kuinka eräs sakemannin omistaja piti aika vihaisen oloista puhuttelua koiralleen naama liki toisen kuonossa kiinni. Ihmetytti että mitä sekin oli. Koira näytti siltä että huh huh mikä ihminen. Jokseenkin pelokkaan oloinen vähän oli puhuttelun johdosta.
Minunkin cockeri kummasti kyllä hiljenee, jos vastaan tulee remuavia sakemanneja...
Mutta tuo oli jotain erikoisempaa mitä sain todistaa...
Että näillä mennään. Positiivisuus rulaa oman koiran kaa <3.
Täysin ymmällään luontokappaleesta ja sen kanssa elämisestä olemisesta.
Koulukuntia on jos jonkinlaisia, mutta mä kerron omat kokemukseni näistä tähänastisista kokeiluistani.
En asiantuntijana, vaan pelkkänä koiran omistajana.
Omia havaintojani ja tulkintojani.
Eli siis sain koiran hankittua Espanjasta rescuena. Mielestäni ajatus oli upea, että voin auttaa koiraa ottamalla sen hylätyn yksilön. Kaunis ajatus mielestäni.
Hankin koiran n. 15 vuotta sen jälkeen tai jotain yli 12 vuotta enivei kun v. 98 piti lapsuudenkodin koira lopettaa.
Olin jo oikeastaan unohtanut mikä vaiva koirasta tulee, mikä huolehtiminen ja niin edelleen.
En pahalla sano, sillä oma koirani on tällä hetkellä se rakkaimpani jota en pystyisi jättämään enkä karkuunkaan päästämään.
Se on se oma rakkain nyt, vaikka karvaa saa pari kolme kertaa viikossa imuroida nurkista, riippuen milloin karvanlähtöaika on.
Vaikka joudun aamulla, iltapäivällä ja illalla sen ulkona käyttämään, välillä ratkomaan sen sosiaalisia ongelmia toisten koirien kanssa ja miettimään, millä tavalla seuraavalla kerralla käsittelen vastaavat tilanteet jotka herättävät tässä epävarmuutta ja voimakasta pelkoaggressiota joitakin koiria kohtaan.
Lomien ajaksi joudun pohtimaan, minne tämän laitan hoitoon, jos tulee matka kauemmaksi.
Tämä kun on energinen pakkaus eikä mikään haasteeton.
Kaveri suositteli heti positiivista kouluttamista ehdottomana vaihtoehtona koulutusmetodiksi.
Siispä etsin kouluttajia eri paikoista, pentukurssit ja koirakoulut.
Mulla ei kuitenkaan ollut pitkään aikaan täyttä varmuutta tämän kanssa, jännäsin ja pelkäsin joitakin tilanteita sen kanssa kuten kynsien leikkuu ja harjaaminen sekä takkujen selvittäminen.
Tämähän näykki mua varsin herkästi alkuun, jos kynsiä leikkaamaan aloin.
Jossain vaiheessa sitten kun kävimme pari erilaista kurssia, yhteensä 10 kertaa muistaakseni eräässä koirakoulussa, edistymistä tapahtui mutta lähinnä vain kurssilla se oppi käyttäytymään hyvin ja veti esimerkillisesti monet tilanteet.
Silti se epävarmuus tässä kiusasi.
En tajunnut, että se voisi vaatia enemmän aikaa, kuukausia ja jopa vuodenkin että koira oppii lopulta uudet mallit.
Koirani rotu on cockerspanieli, joten se on sellainen herkkäluonteisempi rotu, ei kestä kiusaamista eikä härnäämistä eikä kovia otteita. Sen oon tosiaankin huomannut.
Kaverin suosituksesta otin osaa ja yhteyttä erilaisempaan koirakouluttajaan tms. henkilöön, jolla ei ole varsinaisesti mitään muuta kuin itse opittu malli metodina joka perustuu johtajuusteoriaan.
Pyysin tämän ihmisen sitten luokseni ja ihailin toisaalta hänen taitojaan tulkita koiraa ja saada sen alistumaan. Ei siinä mitään. Häntä tämä tottelikin kyllä hyvin eikä niskuroinut vastaan.
Ajattelin että vaikuttaa järkeenkäyvältä touhulta.
Vaati silti aikaa totutella niitä juttuja ja sulattaa tietoa sen jälkeen kun en oo tällaisia oppeja joutunut juuri aiemmin miettimään. Toisaalta sanoisin että toimiviakin teorioita oli, mutta loppupeleissä en tiedä pidemmällä aikavälillä, toimiiko teoriat ja oppiiko koira mitään. Ajattelin laittaa testiin.
Melkein reilun vuoden verran näitä oppeja sovelsin enkä ihan suoraan niitä aina varmaan sillä tavalla kun tämä ihminen opettaa.
Viimeinen tikki näitä johtajuus- ja alistamisteorioita oli sitten tilanne, kuinka hoidetaan se ettei koira murise luun tai muun herkkuluunsa päälle.
Koirani oli ottanut pöydältä "omin luvin" vielä muovikääreessä olevan herkkuluun. Funtsin että se pitäisi saada siltä pois. Ja oli yömyöhä.
Tiesin, että se ei hevillä luovuta sitä. Jouduin käyttämään vähän kättä pidempää, että saisin sen siltä.
Koiraparka joutui varsinaiseen koettelemukseen enkä tajunnut miten iso juttu oli kyseessä sille.
Se oli erittäin äreä ja vihainen, ei suostunut suosiolla antaa pois luuta. Siirsin parvekepöytää niin että saan sen haltuuni, jolloin ilmeisesti pöydän jalka osui koiraan ja se vinkaisi. Ei ollut tarkoitus toki satuttaa koiraa, vaan pöydän jalalla saada luu kiinni otteeseeni.
Koira juoksi sitten sisälle ja nappasi toisen herkkuluun mennessään vieden sen petiinsä.
En tajunnut että saan sen pelkäämään toiminnallani ja karsin koko ajan luottamusta siltä kohtaani.
Vasta sitten kun aloin netistä googlettaen etsimään ohjeita miten pitäisi toimia, tuli jotenkin niin valtava suru ja katumus, että otin väkisin sen herkun siltä kun mun olisi päinvastoin pitänyt sen luottamusta vahvistaa.
Menin ja otin kämmenelleni vähän ruokaa, kutsuin koiraa ja se tuli, häntä alkaen heilua.
Syötin sitä kädestä ja hieroimme sovintoa, joka syntyikin hetkessä. Rapsutin ja halasin.
Siitä eteenpäin päätin, etten halua satuttaa koiran mieltä enkä etenkään koiraa.
Ymmärsin sanalla sanoen siitä hetkestä, että positiivinen vahvistaminen on erittäin upea silta omistajan ja koiran välillä.
En halua käyttää enää metodeja, jotka alistavat koiraa. Haluan vahvistaa sen luottamusta positiivisella vahvistamisella kohtaani.
Tämä toinen metodi oli todellakin kummallinen, että koiralta pitäisi ottaa luu väkisin vaikka se sitä puolustaa ja rähjää vastaan. Mistään muualta en moista teoriaa löytänyt, että koiraa pitäisi näin kohdella. Edes kauhisteltu Cesar Millan ei kyseistä teoriaa opeta!
Näin itse kerran tv-sarjan pätkän jossa se kertoi koiran vierellä ollen tämän syödessä jotain lihaa tai lihaista luuta, että koiran pitää luottaa omistajaansa ja havainnoillisti kertomaansa mm. ottamalla luun päästä kiinnikin. En nähnyt mitään alistamista tilanteessa.
Eräs vaihtoehto opettaa koiraa luottamaan omistajaansa ettei tämä aio pölliä sen ruokaa, on juuri olla lähellä ja vieressä, kun koira syö.
Seuraavana päivänä kun tuo herkkuluuepisodi meillä tapahtui, hain luun parvekkeelta ja otin muovin päältä pois sekä tarjosin sen koiralle pyytäen sitä istumaan. Näin koira sai herkkunsa pitää, vaikka se murisikin ja vahti sitä, olin sitä kohtaan neutraali ja sehän tuli vierelleni sitä kaluamaan.
Pisti todella miettimään, mistä moinen metodi oikeasti voi tulla, että koiralta pitäisi riistää sen herkku pois. Vaikka se sen päälle murisiskin, ei se niin vakavaa ole koska ei kyseessä ole vihamurina saati muukaan pelko. Se vain kertoo sen, että tämä on mun ja puolustaa luutansa.
Siitä ei pidä vihastua missään tapauksessa.
Halusin tämän kertoa teille sen vuoksi, koska tämä oli käännekohta sille, että haluan jatkossa muuttaa toimintatapojani ja koulutustapaani, koska tähän koiraan toimii ihan hyvin myös positiivinen ehdollistaminen, ja jopa parantaa varmasti meidänkin välejä huomattavasti enemmän kuin sille muriseminen saati äriseminen sekä yllyttäminen rähinään sekä pelkoon.
Jatkossa siis haluan käyttää konsteja, jotka vahvistavat suhdettamme ehdottomasti.
Koska koirani on mulle rakas. :)
Näin kerran tuossa kesällä kävellessäni koiran kanssa lähikauppaan, kuinka eräs sakemannin omistaja piti aika vihaisen oloista puhuttelua koiralleen naama liki toisen kuonossa kiinni. Ihmetytti että mitä sekin oli. Koira näytti siltä että huh huh mikä ihminen. Jokseenkin pelokkaan oloinen vähän oli puhuttelun johdosta.
Minunkin cockeri kummasti kyllä hiljenee, jos vastaan tulee remuavia sakemanneja...
Mutta tuo oli jotain erikoisempaa mitä sain todistaa...
Että näillä mennään. Positiivisuus rulaa oman koiran kaa <3.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti